Virta venhettä vie

 

Virta venhettä vie.
Mihin päättyvi tie?
Lyö kuohut purren puuta ja talkaa.
Mikä ihminen on?
Virvaliekki levoton.
Jo hiekka heljä riiteleepi jalkaa.
Yksi syntyy riemuun ja toinen murheesen
ja kullakin on kellonsa pohjass’ sydämen;
kun se seisahtaa, niin kuolon aika alkaa.

Virta venhettä vie.
Mihin päättyvi tie?
Niin synkehinä synnit ne uhkaa.
Hetken hehkuvi mies,
sitten tummuvi lies,
jääpi jäljelle pivo pieni tuhkaa.
Ja synnit ne kasvaa ja liittyy syntihin
ja poika perii kehdossa synnit isänkin
ja rinta täys on ruumenta ja ruhkaa.

Mihin päättyvi tie?
Virta venhettä vie.
Koko maailma mun purressani läilyy.
Meri ääretön, o!
Etkö joudukin jo,
suur’ suvantoni, jossa pilvet päilyy.
Ois aika maata sunkin jo, suuri maailma,
ja vanha valkopääsi jo lepoon laskea.
Katso, kuinka kuolon varjot häilyy.

Virta venhettä vie.
Mihin päättyvi tie?
Ei tiedä sitä ihmisistä kenkään.
Meri, taivas ja maa,
kaikki, kaikk’ katoaa –
kuinka säilyisi sielu ihmisenkään?
Mut unessa niin armas on ajatella noin:
Viel’ kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi
ja huomentuulet tuntureilta henkää.

Vaiko valhetta lie?
Mut noinpa mietin mie:
Katso, kerran koko maailma herää.
Susi lammast’ ei syö,
veli ei veljeä lyö
eikä miesi tahko tapparan terää.
Mut kaikki kauniit aatteet, joit’ täällä aatellaan,
ne silloin täyttyy töiksi ja peittävät maan.
Siis ihanteita, ihminen, kerää!

Vaiko valhetta lie?

Eino Leino