Retrospektiivi I: Astia
Astia-albumimme julkaisusta tuli hiljattain kuluneeksi vuosi. Alun perin Facebook-sivullamme julkaistut blogi-kirjoitukset albumin kappaleista löytyvät nyt täältä, alkuperäisessä järjestyksessä ja osittain epäajantasaisesta sisällöstä huolimatta. Nämä "Retrospektiivit" jatkuvat uusin aihein hiukan tuonnempana.
Tuomiokirkon kellot
Mene ja tiedä, mutta kappaleessa on joka tapauksessa kaksoismerkitys, niin kuin monessa muussakin Joh. Faustuksen kappaleessa. Kuulijalla on toki lupa löytää muitakin merkityksiä, mutta allekirjoittaneelle kappale on ensisijaisesti allegoria ihmisen tilasta. Vaikka olisi mikä, ihminen toimii niin kuin toimii, usein uhmakkaasti vapaudentunnossaan kylpien ja samaan aikaan oman perimmäisen etunsa vastaisesti. Saman ajatuskulun voi laajentaa koko ihmiskuntaan. Toisaalta pahojen henkien palvomisessa (jota voi tässä pitää tai olla pitämättä vertauskuvana) on jotain peräti kutsuvaa, varsinkin jos yleinen tunnelma on se, ettei tässä muukaan auta tai jos ehkä sittenkin...
Kappaleen nimen ”Tuomiokirkon kellot” taisi keksiä Petu, joka on vieraillut kitaristin ominaisuudessa muutamilla Joh. Faustuksen kahden edellisen levyn kappaleilla. Yhtä kaikki: ensin oli nimi. Varsinainen kappale alkoi muotoutua rämpytellessäni uudenkarheaa, paikallisesta Guitar Centeristä hankkimaani Gibson SG:tä Etelä-Kalifornian paikoin myrskyisässä talvessa 2016. ”Kelloja” päästiin sovittamaan porukalla seuraavana vuonna, joskin aivan lopullinen versio taisi hahmottua vasta äänitysten aikana.
Erityismaininnan kohteeksi nostettakoon vuonna 2017 bändiimme liittynyt Sauli ja Saulin kitara (stereokuvassa pääosin oikealla) joka paitsi hienosti täydentää kappaleen melodisesti, esittelee kouriintuntuvasti Johannes Faustuksen nykymuodossaan, jossa Saulin harkitun tyylitietoisen ja varmaotteisen kitaroinnin merkitys on keskeinen. Tässäkin mielessä oli kerta kaikkisen oikea ratkaisu aloittaa Astia kyseisellä kappaleella, mikä päätös tosin syntyi vasta lopullisessa miksaussessiossa Villen studiolla alkukesästä 2018.
Soundillis-soitannollisesti kappaleessa haettiin 70-luvun alun tunnelmaa, missä levystä saatujen arvioidenkin mukaan onnistuttiin aika lailla täydellisesti. Pääsin myös leikkimään wah wah -pedaalilla ajan hengessä - vain trumpettilahkeet, platformbuutsit ja puhelinjohtokitarajohto puuttuivat, mutta ehkä hankin nekin joskus vielä. Kappaleen tempo muuten menee lähes yhteen minkäs muunkaan kuin Tuomiokirkon kellojen lyönnin kanssa. Tasatuntia merkitsevät neljä lyöntiä kuulet kappaleen lopussa. -HL, Helsingissä 8.11.18
Usko
Manaajastahan ”Usko”-kappalekin tavallaan kertoo. Ei möröistä tai vihreistä oksennuksista – mitkä elokuvassakin ovat vain kuorrutusta – vaan hänen uskostaan, joka on luja kuin kallio mutta kuitenkin epäilyn hetkellä heikko. Paitsi siitä, miten hän on toimessaan nähnyt ja kuullut äänillä puhumiset, tuskanhuudot, parjaukset, kouristukset, vääntelyt, niin erityisesti siitä, ettei näitä näkyjä epäilyskään vie pois, vaikka vihkivedeltä se saattaa viedä viimeisenkin voiman. Kuten elokuvakin, kappale päättyy äkilliseen suunnanmuutokseen: pois käskemisen sijaan manaaja kutsuu pahan hengen itseensä. – Muistatteko vielä isä Karraksen kirkkaanvihreät silmät?
”Uskosta”, joka kyllä sallii muunlaisiakin tulkintoja, tuli lopulta levyn toinen kappale, mutta digi-singlenä se julkaistiin jo 13.4.2018. (Pieni promo-cd-painoskin singlestä otettiin; ne levyt on käytännössä kaikki jaeltu sinne tänne, eikä niitä ole tarkoitettu myytäväksi, mutta ties vaikka niistä tulisi vielä keräilyesineitä.) Astialla oleva versio on käytännössä sama, mutta tarkkakorvainen voi kuulla pieniä eroja kappaleen miksauksessa ja masteroinnissa. Singlen masterointia todistimme Saulin kanssa paikan päällä Noise For Fiction -studiolla, jossa Joona Lukala ruuvaili hanikoita siihen malliin, että se näytti ja kuulosti meistä lähinnä taikuudelta. Ylipäätään Lukalan antama viimeinen silaus levyn äänimaisemaan on erillisen maininnan ja kumarruksen arvoinen.
Kappaleen pohja-aihiona toimi Mikan lallattelema akustinen demo, jota lähdin kehittelemään eteenpäin lisäämällä siihen pikku koukkuja sekä tietysti sanat. Otimme kappaleen sitten vielä neljästään erikseen sovituspöydälle, ja ehdittiinpä ”Usko” koeponnistaa keikoillakin pariin kolmeen kertaan ennen äänityksiä – ensi-iltaesitys taisi olla TVO:n terassilavalla kesäkuussa 2017. ”Usko” kuullaan tietysti myös lauantaina 8.12. Baarissa. -HL, Kaarinassa 16.11.18
Kaatunut puu
”Kaatunut puu” sai alkunsa siitä kun eräs teini-ikäisenä Roland D-10:llä kyhäämäni kappale alkoi kummitella mielessä. Se oli jonkinlainen toivoton rakkauslaulu, mutta samalla perua lapsuuden peloista: muistan vieläkin ydinsodan mahdollisuuden, jonka annettiin ymmärtää olevan varsin konkreettinen läpi 80-luvun. Vaikka kuinka yritin, en kuitenkaan oikein saanut palautettua kappaletta mieleeni. Lopulta löysin vanhan neliraiturilla tehdyn demoäänityksen, minkä jälkeen kappaleesta säilyi lähinnä perussointu ja alkukuva. ”Kaatuneessa puussa” voinee myös nähdä vanhemmuuden mukanaan tuomat ajoittaiset maailmanhuolet sekä voimallisen suojelunhalun.
Astia-levyn kitarasoolot soittaa pitkälti Sauli. Varsinaisista kitarasooloista ”Kaatuneen puun” soolo on poikkeuksista toinen. Olin aina halunnut soittaa yksiäänisen soolon. Tässä se melkein on; soolossa käydään kerran puolisävelaskelta alempana ennen kuin palataan alkuperäiseen ääneen. Aivan levyn teon lopuksi äänitin vielä omin päin kappaleeseen nuo lopun sormennapsautukset. Niillä pyrin kuvaamaan innostuneen hengen tarttumista kappaleen kertojaan. Rumpalimme Antin mielestä ainoastaan neandertalilainen taputtaa ykkös- ja kolmostahdilla. Varmaan neandertalilainen soittaisi myös sen yksiäänisen soolon. -HL, Kaarinassa 22.11.2018
Ilmestys
Kun näkee peilityynen sumuisen suojärven metsän keskellä, tuollainen näkymä ei ole vain kaunis, vaan se hivuttaa mieleen epämääräistä, hiukan hermostuttavaa ounastelua siitä, mitä lampi ehkä kätkee sisäänsä. ”Ilmestys” vie meidät tuollaisen veden ääreen. Lammessa on jotain tai jokin. Jotain enemmän kuin minkä Jacques Cousteaun vedenalainen kamera paljastaisi. Tuollainen lampi on juuri sellainen paikka, jossa henget liikkuvat, jos ne missään ylipäänsä liikkuvat. Ne liikkuvat kuten ajatukset joskus, singahdellen määräämättömästi sinne tänne. Kuten ajatukset joskus, ne ovat kutsuvia; harhailevia kunnes löytävät uomansa, valmiina vastaamaan kutsuun. Vesi alkaa värähdellä, tuntuu kuin jokin kuiskuttelisi ympäriinsä. Sitten jotain tapahtuu, mutta mitä? Kuin teatterin verhot avautuisivat synnyttämättä täyttä varmuutta, mitä näyttämöllä tapahtuu; ehkei tapahdu mitään, mutta odotukset estävät tämän mahdollisuuden tunnustamisen.
Psykedeelisillä elementeillä pelaava kappale pyrkii kaikessa yksinkertaisuudessaan ennen muuta kuljettamaan ja viemään kuuntelijan mukanaan, kenet lynchmäisiin tunnelmiin, kenet liskojen yöhön, kenet minnekin. Sikäli kuin ”Ilmestys” tässä onnistuu, se onnistuu siinä varsin yksinkertaisin rakenteellisin elementein: kappaleessa vuorottelevat kahden perussoinnun varaan rakentuvat instrumentaaliosat ja pitkälti kaksiäänisinä arpeggioina etenevät säkeistöt. Kappaleessa on kuitenkin useita kerrostumia, jotka muodostavat vaivihkaisen äänimaton, jonka ensimmäinen kude on kappaleen aloittava ja sen läpi kulkeva borduna. -HL, Kaarinassa 29.11.2018
49 & 61
Mitä bluesin soittamiseen tulee, faustinen kauppa kannatti. Elämänsä demoneja se ei kuitenkaan vienyt pois; saati sitä, ettei pirun riivaamalle lopulta mikään riitä. Tästä traagisuudesta kertoo hienolla tavalla sarjakuvataideteos Love in Vain. Robert Johnson ja paholainen tienristeyksessä (Like 2015). ”49 & 61” saikin alkunsa aika lailla heti luettuani tämän J. M. Dupontin kirjoittaman ja Mezzon kuvittaman erinomaisen kirjan, jos kohta tienristeysepisodi on kirjassa vain yksi pieni ja nopeasti ohimenevä kohta. Onko se lopulta edes keskeinen, tiedä häntä. Ehkä näköalattomassa kynttilän kahdesta päästä polttamisessa, jatkuvassa ryyppäämisessä ja rälläämisessä on saatanaa riittämiin, kupasta puhumattakaan. Vangitseva kohtaus se kuitenkin on. ”49 & 61” on siitä pysäytyskuva, vaikkei se sarjakuvan kuutta ruutua orjallisesti seuraakaan.
Love in Vainin (jonka nimi tulee tietysti Robert Johnsonin samannimisestä kappaleesta) lopussa maalataan Johnsonista kuvaa uraauurtajana, jonka valamalta perustalta ammensi sittemmin muun muassa muuan Clapton. Kahden viimeisen ruudun viittaus Rollari-klassikkoon ”Sympathy for the Devil” onnistuu mielestäni erityisen hyvin jättämään suosiosta nauttivan paholaisen perimmäisestä olemuksesta ja tarkoitusperistä kaksinaisen vaikutelman. Tästä Robert Johnsoninkin tuotannossa näyttäisi toisinaan olevan kyse. Omalla tavallaan ”49 & 61” jatkaa samaa perinnettä. Emmekä ihan sattumalta tuota ”Myötätuntoakaan” ottaneet kokeeksi ohjelmistoon viime kesänä.
Tietääkseni edellä mainittua sarjakuvakirjaa on tätä kirjoitettaessa vielä joitakin kappaleita jäljellä. Jos et ole sitä vielä lukenut ja kiinnostus heräsi, tilaa tai käy ostamassa omasi vaikka Turun Sarjakuvakaupasta, Humalistonkatu 8. Juuri tämän osoitteen mainitseminen ei toimita tässä pelkän mainoksen virkaa: kyseinen osoite on sattumoisin sekä kadunnimen että numeron osalta tismalleen sama kuin allekirjoittaneen taannoinen kotiosoite, jossa ”49 & 61”:n läpikulkeva riffi syntyi aikoja sitten päätyäkseen nyt vihdoin hiukan jatkojalostettuna levylle asti.
”49 & 61” on Astialta henkilökohtainen suosikkini, niin hieno autiomaa-blues siitä tuli. Kappaleesta pitää erikseen mainita poikkeuksellinen soittokokoonpano. Koskettimiin saimme ammattilaisen, Ville Mäkimattilan, joka soittaa myös ”Uskolla”. Kertosäkeessä laulaa Petra Peltonen, joka laulaa myös levyillä Johannes Faustus (2013) ja W (2015). Äänitykset aloitettiin sähköbassolla, mutta kappaleen tunnelma huusi kontrabassoa, jonka varteen tarttui Sauli. Antti sai sudit eli vispilät käteen – niiden pois paiskaamisen voi kuulla kappaleen lopussa, mistä voi päätellä, että hän saattaa suosia kapuloita. Kitaraosuudet menivät suurin piirtein puoliksi. Entä ne pienet ujellukset ja vingahdukset siellä täällä? Ne Sauli soitti ruuvimeisselillä.
Huomaatteko muuten, miten paljon paremmin soitan tällä levyllä? ”49 & 61”:n soolosta varsinkin olen ylpeä. Se tuli helposti, tuosta vain, mutta tuliko se ihan halvalla? No niin, enemmän totta puhuen: Kappaleen demoversiolle soitin aivan toisenlaisen kitarasoolon. Siinä oli paljon ”pinch harmonicseja”, bendattuja ja bendaamattomia (hiukan à la Roy Buchanan, ehkä). Levylle oli tarkoitus soittaa sama soolo, vain harkitummin ja tarkemmin. Kävi kuitenkin niin, että kitarasoolo jäi viimeisenä äänitettäväksi. Siinä vaiheessa Ville oli ehtinyt soittaa kappaleeseen urkusoolon. ”Jättäkää pois, jos haluatte”, hän taisi lisätä. Emme tietenkään jättäneet, hienoa sooloa. Alun perin hahmottelemani kitarasoolo ei vain nyt alkuunkaan sopinut yhteen urkuraidan kanssa. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi siis soittaa uusi. Ihan ensimmäisellä otolla en onnistunut, en todellakaan. Kitaraakin piti välillä vaihtaa. Kuitenkin ennen pitkää, erilaisten kikkailujen karsiutuessa pois otto otolta ”49 & 61”:ssä oli konstailematon kitarasoolo, joka mielestäni yltää vuoropuheluun Villen urkusoolon kanssa ja sopii kappaleen hitaan kohtalokkaaseen tunnelmaan täydellisesti. -HL, Turussa 11.12.2018
Paimen
Loppuhäivytys eli fadeout on huonoimmillaan halpa keino päättää kertosäettä hokeva kappale, jolle ei ole keksitty mieleenpainuvaa lopetusta. Toisaalta loppuhäivytys on oiva keino kuvittaa äänellisesti kohtaus, joka jatkuu kappaleen loputtuakin, kuten ”Paimenessa” ratsastajahahmon kulkeminen aamunkoittoon, kauas pois, teille tuntemattomiin, koskaan palaamatta. Sitä paitsi kyllä levylliselle aina yksi fadeout mahtuu. Tämä oli mottomme kappaletta miksatessa; ehkä osin siksi, että ”Paimenen” levylle päätymätön, kertosäkeen sointukiertoa toistava instrumentaalilopettelu kesti monta minuuttia ja alkoi vaikuttaa liian pitkältä suhteessa kappaleen vaihtelevaan alkupuoleen.
”Paimen” alkoi toisaalta kaivata hiukan soljuvampaa otetta, kun sen paikka Astialla alkoi hahmottua paljon tauottelua sisältävien”49 & 61”:n ja ”Marionetin” perässä. Tuollaiseksi tauot yhteen sitovaksi elementiksi äänitin muutoin valmiin kappaleen päälle yksinkertaisille molli- ja duurisoinnuille rakentuvan akustisen kitarasäestyksen. Soittimen virkaa hoiti teini-ikäisenä hankkimani teräskielinen Landola, joka kotiviininhuuruisina jamitteluiltoina sai liikanimen Lady Landola, vähän B. B. Kingin Lucillen tapaan.
Myin Lady Landolan pois viime kesänä. Esittelin ostajalle kitaran erinomaisuutta Länsikeskuksen Citymarketin pihalla. Se on raskas soittaa, mutta siinä on loistava soundi. Saman Pietarsaaressa valmistetun vanerikoppaisen kitaran ääni on taltioitunut paitsi ”Paimenelle,” monelle muulle Johannes Faustuksen kappaleelle: sitä käytettiin niin Astian, W:n kuin debyyttilevynkin äänityksissä. Runollisena hetkenä kitaran voi nähdä soihtuna, joka vie musiikin sanomaa eteenpäin uusissa ja nuoremmissa käsissä nyt kun en enää itse sitä tarvitse. Ehkä siihen on ajan patinan lisäksi tarttunut jokin taika. Näin ainakin joku saattaisi uskoa, jos Johannes Faustus olisi saavuttanut kaikesta elämää suurempaa tekevän klassikkoaseman. Palanen henkilöhistoriaani lähti joka tapauksessa kitaran matkaan, mihin ikinä se sitten päätyykin. -HL, Turussa 19.12.2018
Johannes Faustuksen tuotannossa ammennetaan arvattavasti samasta lähteestä. Sanottu koskee varsinkin debyytiltä alkanutta kolmen kappaleen sarjaa, joka kulkee läpi jokaisen Johannes Faustus -albumin. Tuon trilogian trilogian sisällä ensimmäinen osa oli ”Johannes Faustus”, joka on paitsi yhtyeen ja ensilevyn nimikappale, eräänlainen peruskivi, jonka varaan Johannes Faustus -nimisen musiikkiprojektin alku pitkälti rakentui. Epäilemättä yhtyeen nimikkokappale nousee ja erottuu progahtavuudellaan muiden ensilevyn kappaleiden joukosta monin tavoin. Kestokin on melkoinen muihin verrattuna.
Siinä missä suurteokseksikin kutsuttu (desibeli.net 13.8.2013) ”Johannes Faustus” kuvaa kaiken (mukaan lukien järjellisyyden) ylittävää demonista vimmaa, W-albumilla julkaistu trilogian toinen osa, ”Välinäytös: Johannekset Faustus, Kepler, Kastaja” kuvaa Johannes Faustusta lepotilassa, pysähtyneenä kuuluisien kaimojensa pariin. Faustiselle hengelle on kuitenkin ominaista, että se lepää vain herätäkseen. Ylösnousemus tapahtuu Astia-levyn proge-eepokseksi kutsutussa (TS 14.10.2018), trilogian päättävässä kappaleessa ”Johannes Faustuksen uusi astia”. Malja kuohuu taas yli: jos ei muu auta, niin Faustus rakentaa itsensä uudelleen, mikään ei häntä pidättele, maailmanäärikään ei ole este, täältä tullaan!
Pääinnoitus Johannes Faustuksen ”trilogiaan trilogian sisällä” on ilman muuta tullut Goethen Faustista. (Vaihteleva runomittakin saattaa tulla osittain sieltäpäin, joskaan tämä ei ole ollut tietoista.) Toisaalta aivan kuten Goethenkin Faust, kolmen Faustus -kappaleen kertoma tarina ammentaa monesta samaan tarinaperheeseen kuuluvasta teoksesta olematta silti mukaelma mistään tietystä Faustista, Faustuksesta tai muusta vastaavasta. Erityisesti se ei ole kertomus sielusta, sen kadottamisesta ja mahdollisesta takaisin saamisesta. Enemmänkin kyse on kertomuksesta ihmisen tilasta (tai ainakin tietynlaisen ihmisen tilasta) ja häntä eteenpäin ajavasta, saavutuksia penäävästä voimasta. Aina on saatava lisää, tiedettävä enemmän, menestyttävä paremmin, päästävä pidemmälle ja niin edelleen. Epäilys omasta riittämättömyydestä tai huoli siitä, että kaiken muun ylittävä vimmainen pyrintö on kalteva pinta helvettiin, on faustiselle sielulle korkeintaan hidaste. Tuollaisessa eteenpäin ajavassa voimassa on sekä hyvät että varjopuolensa. Parhaimmillaan se on elinvoiman ja määrätietoisuuden tiivistymä. Pahimmillaan saatanakin saattaa jäädä toiseksi.
Musiikillisesti ”Johannes Faustuksen uusi astia” on yhtä aikaa hyvin yksinkertainen ja hivenen monimutkainen. Tässä suhteessa se noudattaa kaavaa, joka näyttää toistuvan varsinkin 1970-luvun niin sanotussa progressiivisessa musiikissa aika usein. Itsetarkoituksellisesta monimutkaisuuden kaapuun laittamisesta ei kuitenkaan kappaleessa ole kyse: ensi sijaisesti tässäkin mennään tarinan ja sen polveilukohtien ehdoilla. Samasta syystä tyylilajit muuttuvat, kun kukin tarinan kohta vaatii omanlaisensa musiikillisen kuvituksen. Soittajan näkökulmasta oli tietysti myös yksinkertaisesti hauska lähteä työstämään erilaisia juttuja aina väliosan hiukan flamenco-tyylisestä ilmaisusta akustisella kitaralla syntetisaattorilla simuloidun huilu-duon kautta melko klassiseen voimasointuiluun. Se toki tiedettiin jo etukäteen, että live-tilanteeseen kappale tuo omat haasteensa, mutta ihan kunnialla siitä taidettiin selvitä ensiesityksessä 8.12.2018.
Allekirjoittaneelle Johannes Faustus -albumitrilogian sisällä kulkevan biisitrilogian loppuun saattaminen on ollut Johannes Faustus -nimistä musiikkiprojektia eteenpäin ajava voima sen ensiaskeleista lähtien. Siinä mielessä nyt jos koskaan seistään tienristeyksessä. Päämäärää vailla takki tyhjänä seisomisesta ei kuitenkaan ole kyse, vaan siitä, että ”Uuden astian” myötä Johannes Faustus -nimisen hahmon ympärille rakennettu tarina on kuljettu loppuun. Johannes seisoo nyt maailman laidalla. Sitä pidemmälle en aio häntä saattaa. Johannes Faustus -niminen orkesteri ei tokikaan tähän kuole vaan lepää vuodenvaihteen ja suuntaa sitten katseensa tulevaan. -HL, Kaarinassa 27.12.2018
Tähdet
Pari sataa vuotta myöhemmin Badding katsoo tähtiin ja laulaa kaihoisasti ”luoksenne tahtoisin pois … silloin mun helpompi ois … enkö jo tulla mä saa … ikuisuuksiin ajan taa”. Kyseinen kappale on tietysti samannimisellä albumilla 1983 julkaistu ”Tähdet, tähdet”. Suuri hitti hienolla, hiukan masentavalla tekstillä, jossa tähdet näyttäytyvät lohduttoman ihmisen viimeisenä pakopaikkana. Pahaenteisyyttäkin kappaleessa voi nähdä, jos sen henkilöi laulun kirjoittajan aikaisin päättyneeseen elämään muutama vuotta myöhemmin.
”Tähdet” on jossain määrin velkaa Baddingin kuululle kappaleelle. Ihmisen pienuus maailmankaikkeuden autiuden rinnalla ja kaipuu muualle ovat molempien kantavia teemoja. ”Tähdet” ei kuitenkaan ammenna niinkään lohduttomuudesta kuin tiedonjaosta. Öistä tähtitaivasta kun katsoo, on vaikea välttyä tunteelta, että tuolta jostain kaikki on saanut alkunsa, olkoonkin tuo tunne sitten miten epämääräinen hyvänsä. Halun kysyä ja tietää se ainakin herättää. Ajatus siitä, että pääsisi näkemään, mitä kaikkea avaruus mahtaakaan salata meiltä, on erityisen kutkuttava.
Ehkä emme koskaan saa lopullisia vastauksia, ehkä intergalaksiset matkat ovat kertakaikkisen mahdottomia taittaa. (Määränpää saattaa sitä paitsi siirtyä askel askeleelta kauemmaksi; tähän viittaa ”Tähdissä” meri, joka muinaisesta matkaajasta saattoi tuntua suunnattomalta tuntemattomalta, jota pitkin kulkeminen lopulta paljastaa kaiken mitä maailmassa on.) Riittävän määrätietoinen pyrkimys kuitenkin jättää tuollaiset mahdollisuudet huomioimatta. Vain yrittämällä se selviää, jos on selvitäkseen. Kuinkas se menikään: Pidemmälle! Korkeammalle!
Turhankin hapokkaaksi kutsuttu (Aamuset 13.10.2018) ”Tähdet” julkaistiin ensin digi-singlenä toisena maistiaisena parisen kuukautta myöhemmin julkaistulta Astialta. ”Tuomiokirkon kellojen” ohella se on levyn selvimmin 70-luvun tyylisiä kappaleita. Syntetisaattorisoolo saattaa yllättää ensi kuulemalta. Oli ihan pakko.-HL, Helsingissä 3.1.2019
Troija
”Troija” ei kirjaimellisesti kerro tuota samaa vanhaa tarinaa tai viittaa sen johonkin tiettyyn muotoon. Kappale ei kerro niinkään Helenasta, joka oli jumalten sukua, vaan ihan inhimillisestä naiskauneudesta. Siitä, miten se saattaa yltää tekoihin ja tekemättömyyksiin, jotka ylittävät kaikki järkevyyden rajat. Siitä, miten tavoittamattomissa olevan – laulussa korkealla muurilla istuvan, ehkä hymyillen ja silmät vilkkuen alas katsovan Troijan tyttären – tavoittelu on eteenpäin ajavan voiman lähde. Oveluuttakin tavoittelu saattaa vaatia, itsensä ylittämistä – tavallaan maailman valloitusta. Tässä mielessä ”Troija” on allegoria siitä, miten intohimo heijastuu ympäröivään maailmaan. Siitäkin se ohimennen kertoo, ettei todellinen kauneus ole vertailtavissa. Voi sitä tietysti kuunnella ihan rakkauslaulunakin.
”Troija” on rumpalimme Antin taidonnäyte, johon allekirjoittaneen täytyi vain laittaa sanat ja laulu paikoilleen. Antti on paitsi säveltänyt kappaleen, soittaa sillä kaikki soittimet. Sähkökitaran ja -pianon hän äänitti kotonaan. Ne oli ensin tarkoitettu vain demoversioon, mutta kelpasivat sitten mainiosti lopulliseenkin. Antti äänitti ne lainaamalleni Korg D888 -kovalevyraiturille, jonka myin äänityssessioiden jälkeen pois. Samaiselle laitteelle taltioitiin aikanaan lähes kokonaan Johannes Faustuksen debyytti. Muilta osin Astia onkin sitten äänitetty varsin toisenlaisella laitteistolla, niin myös ”Troijan” nylonkielinen akustinen kitara, rummut ja basso sekä laulu. Keskimäärin äänitykset sujuivat varsin rattoisissa merkeissä. Mainitun nylonkielisen, myös klassisena kitarana tunnetun soittimen äänittämisen kohdalla voisi kyllä käyttää jotain muutakin sanaa.
”Troija” on mitä sopivin päätös Astialle. Se nytkäyttää tunnelman toisaalle ja mahdollisesti jättää kuulijan odottavaan tilaan, ikään kuin levy päättyisi tai ei päättyisi sittenkään. Astia-blogi joka tapauksessa päättyy tähän: levyllä on kymmenen biisiä, niinpä näitä blogikirjoituksiakin on kymmenen. Toivottavasti olette viihtyneet niiden parissa ja viihdytte jatkossakin Johannes Faustuksen tuotannon parissa, olemassaolevan ja tulevan. -HL, Kaarinassa 11.1.2019
Tuomiokirkon kellot
Tätä kirjoittaessani tulee kuluneeksi noin viikko Johannes Faustuksen kolmannen levyn eli Astian julkaisusta. Avatkaamme hiukan albumin sisältöä alkaen aloitusraidasta ”Tuomiokirkon kellot”.
Näennäisesti kappale toistaa Johanneksen Ilmestyksestä tuttuja aiheita, jotka ovat monesta muustakin yhteydestä tuttuja - eikä vähiten erinäisistä heavy metal -yhteyksistä, jotka jääköön tässä mainitsematta. Sikäli ”Kellot” toistaa samalla niitä moninaisia asioita, joihin kyseisessä raamatullisessa tekstissä vertauskuvallisesti viitataan - sikäli kuin kyseessä ylipäätään ovat vertauskuvat, sillä miksei kyse voisi yhtä hyvin olla harhaisesta näkymästä, jossa kaikki on kirjaimellisesti juuri niin kuin Johannes sen meille kuvaa.
Näennäisesti kappale toistaa Johanneksen Ilmestyksestä tuttuja aiheita, jotka ovat monesta muustakin yhteydestä tuttuja - eikä vähiten erinäisistä heavy metal -yhteyksistä, jotka jääköön tässä mainitsematta. Sikäli ”Kellot” toistaa samalla niitä moninaisia asioita, joihin kyseisessä raamatullisessa tekstissä vertauskuvallisesti viitataan - sikäli kuin kyseessä ylipäätään ovat vertauskuvat, sillä miksei kyse voisi yhtä hyvin olla harhaisesta näkymästä, jossa kaikki on kirjaimellisesti juuri niin kuin Johannes sen meille kuvaa.
Mene ja tiedä, mutta kappaleessa on joka tapauksessa kaksoismerkitys, niin kuin monessa muussakin Joh. Faustuksen kappaleessa. Kuulijalla on toki lupa löytää muitakin merkityksiä, mutta allekirjoittaneelle kappale on ensisijaisesti allegoria ihmisen tilasta. Vaikka olisi mikä, ihminen toimii niin kuin toimii, usein uhmakkaasti vapaudentunnossaan kylpien ja samaan aikaan oman perimmäisen etunsa vastaisesti. Saman ajatuskulun voi laajentaa koko ihmiskuntaan. Toisaalta pahojen henkien palvomisessa (jota voi tässä pitää tai olla pitämättä vertauskuvana) on jotain peräti kutsuvaa, varsinkin jos yleinen tunnelma on se, ettei tässä muukaan auta tai jos ehkä sittenkin...
Kappaleen nimen ”Tuomiokirkon kellot” taisi keksiä Petu, joka on vieraillut kitaristin ominaisuudessa muutamilla Joh. Faustuksen kahden edellisen levyn kappaleilla. Yhtä kaikki: ensin oli nimi. Varsinainen kappale alkoi muotoutua rämpytellessäni uudenkarheaa, paikallisesta Guitar Centeristä hankkimaani Gibson SG:tä Etelä-Kalifornian paikoin myrskyisässä talvessa 2016. ”Kelloja” päästiin sovittamaan porukalla seuraavana vuonna, joskin aivan lopullinen versio taisi hahmottua vasta äänitysten aikana.
Erityismaininnan kohteeksi nostettakoon vuonna 2017 bändiimme liittynyt Sauli ja Saulin kitara (stereokuvassa pääosin oikealla) joka paitsi hienosti täydentää kappaleen melodisesti, esittelee kouriintuntuvasti Johannes Faustuksen nykymuodossaan, jossa Saulin harkitun tyylitietoisen ja varmaotteisen kitaroinnin merkitys on keskeinen. Tässäkin mielessä oli kerta kaikkisen oikea ratkaisu aloittaa Astia kyseisellä kappaleella, mikä päätös tosin syntyi vasta lopullisessa miksaussessiossa Villen studiolla alkukesästä 2018.
Soundillis-soitannollisesti kappaleessa haettiin 70-luvun alun tunnelmaa, missä levystä saatujen arvioidenkin mukaan onnistuttiin aika lailla täydellisesti. Pääsin myös leikkimään wah wah -pedaalilla ajan hengessä - vain trumpettilahkeet, platformbuutsit ja puhelinjohtokitarajohto puuttuivat, mutta ehkä hankin nekin joskus vielä. Kappaleen tempo muuten menee lähes yhteen minkäs muunkaan kuin Tuomiokirkon kellojen lyönnin kanssa. Tasatuntia merkitsevät neljä lyöntiä kuulet kappaleen lopussa. -HL, Helsingissä 8.11.18
Usko
Manaaja (The Exorcist, 1973) teki allekirjoittaneeseen aikanaan suuren vaikutuksen, se oli lopulta niitä harvoja kauhurainoja, jotka olivat paikoin oikeasti pelottavia – ei vähiten siksi, että saatanallisen rumaksi muuttunut pikku tyttö puhumassa kammottavuuksia äänellä, joka tuntui tulevan suoraan helvetistä, oli kertakaikkisen selkäpiitä karmiva jos kohta myös vangitseva näky. Kirjoitan menneessä muodossa, koska en ole nähnyt elokuvaa pariin kymmeneen vuoteen. Voisiko tällekin kauhuklassikolle käydä kuten Hammer-tuotannon draculoille, jotka aikanaan olivat takuuvarmoja painajaisten aiheuttajia, mutta joista paljastui myöhemmin, että iso osa niiden tehosta perustui lapsen mielikuvitukselle – tuolle todelliselle ”augmented realitylle”?
Manaajastahan ”Usko”-kappalekin tavallaan kertoo. Ei möröistä tai vihreistä oksennuksista – mitkä elokuvassakin ovat vain kuorrutusta – vaan hänen uskostaan, joka on luja kuin kallio mutta kuitenkin epäilyn hetkellä heikko. Paitsi siitä, miten hän on toimessaan nähnyt ja kuullut äänillä puhumiset, tuskanhuudot, parjaukset, kouristukset, vääntelyt, niin erityisesti siitä, ettei näitä näkyjä epäilyskään vie pois, vaikka vihkivedeltä se saattaa viedä viimeisenkin voiman. Kuten elokuvakin, kappale päättyy äkilliseen suunnanmuutokseen: pois käskemisen sijaan manaaja kutsuu pahan hengen itseensä. – Muistatteko vielä isä Karraksen kirkkaanvihreät silmät?
”Uskosta”, joka kyllä sallii muunlaisiakin tulkintoja, tuli lopulta levyn toinen kappale, mutta digi-singlenä se julkaistiin jo 13.4.2018. (Pieni promo-cd-painoskin singlestä otettiin; ne levyt on käytännössä kaikki jaeltu sinne tänne, eikä niitä ole tarkoitettu myytäväksi, mutta ties vaikka niistä tulisi vielä keräilyesineitä.) Astialla oleva versio on käytännössä sama, mutta tarkkakorvainen voi kuulla pieniä eroja kappaleen miksauksessa ja masteroinnissa. Singlen masterointia todistimme Saulin kanssa paikan päällä Noise For Fiction -studiolla, jossa Joona Lukala ruuvaili hanikoita siihen malliin, että se näytti ja kuulosti meistä lähinnä taikuudelta. Ylipäätään Lukalan antama viimeinen silaus levyn äänimaisemaan on erillisen maininnan ja kumarruksen arvoinen.
Kappaleen pohja-aihiona toimi Mikan lallattelema akustinen demo, jota lähdin kehittelemään eteenpäin lisäämällä siihen pikku koukkuja sekä tietysti sanat. Otimme kappaleen sitten vielä neljästään erikseen sovituspöydälle, ja ehdittiinpä ”Usko” koeponnistaa keikoillakin pariin kolmeen kertaan ennen äänityksiä – ensi-iltaesitys taisi olla TVO:n terassilavalla kesäkuussa 2017. ”Usko” kuullaan tietysti myös lauantaina 8.12. Baarissa. -HL, Kaarinassa 16.11.18
Kaatunut puu
Kuvittele maisema, jossa makaa ontto puunrähjä. Värisävyjä ei juuri ole; pelkkää harmaata ja mustaa. Sataa kaatamalla, mikä vie viimeisetkin värit. Vesi on juomakelvotonta. Eräänlainen maailmanloppu, vaikka ei maailma tietysti mihinkään ole kadonnut. Maailma vain on lakannut olemasta sellainen kuin se oli joskus ennen muinoin, silloin kun käsissämme oli paratiisin avaimet. Saman maiseman voi halutessaan kuvitella mielenmaisemaksi, eräänlaiseksi toivottomaksi tilaksi. Toivo sinänä kuitenkin on kelvoton, Pandoran lippaaseen jäänyt viimeinen vitsaus: se ei vie meitä minnekään. Toiveikkaasta tuudittautumisesta tai toivottomuudessa rypeämisestä ei kappaleessa olekaan kyse, vaan sellaisten tuntojen yläpuolelle nousemisesta – siitä, että lopulta on vain yksi suunta ja se on aina eteenpäin.
”Kaatunut puu” sai alkunsa siitä kun eräs teini-ikäisenä Roland D-10:llä kyhäämäni kappale alkoi kummitella mielessä. Se oli jonkinlainen toivoton rakkauslaulu, mutta samalla perua lapsuuden peloista: muistan vieläkin ydinsodan mahdollisuuden, jonka annettiin ymmärtää olevan varsin konkreettinen läpi 80-luvun. Vaikka kuinka yritin, en kuitenkaan oikein saanut palautettua kappaletta mieleeni. Lopulta löysin vanhan neliraiturilla tehdyn demoäänityksen, minkä jälkeen kappaleesta säilyi lähinnä perussointu ja alkukuva. ”Kaatuneessa puussa” voinee myös nähdä vanhemmuuden mukanaan tuomat ajoittaiset maailmanhuolet sekä voimallisen suojelunhalun.
Astia-levyn kitarasoolot soittaa pitkälti Sauli. Varsinaisista kitarasooloista ”Kaatuneen puun” soolo on poikkeuksista toinen. Olin aina halunnut soittaa yksiäänisen soolon. Tässä se melkein on; soolossa käydään kerran puolisävelaskelta alempana ennen kuin palataan alkuperäiseen ääneen. Aivan levyn teon lopuksi äänitin vielä omin päin kappaleeseen nuo lopun sormennapsautukset. Niillä pyrin kuvaamaan innostuneen hengen tarttumista kappaleen kertojaan. Rumpalimme Antin mielestä ainoastaan neandertalilainen taputtaa ykkös- ja kolmostahdilla. Varmaan neandertalilainen soittaisi myös sen yksiäänisen soolon. -HL, Kaarinassa 22.11.2018
Ilmestys
Ensimmäinen Mooseksen kirja, Genesis. Jumalan henki liikkuu vetten päällä. Veden luomisesta ei puhuta mitään. Tarkoittaako kirjan kirjoittaja, että vesi on välitön seuraus taivaan ja maan luomisesta, vai onko häneltä jäänyt jotain perin oleellista lausumatta veden ensisijaisuudesta? Miletoksen Thales katsoi koko maailmankaikkeuden olevan pohjimmiltaan vettä. Tarinoissa viisasten kivestä tapaa ajatuksen elämän eliksiiristä, jota kivestä voisi uuttaa. Jotkut kutsuvat vettä elämän eliksiiriksi ja näin sanoessaan osunevat johonkin hyvin oikeaan, kuten Thaleskin tavallaan. Vedessä on alkuvoimaa sanan varsinaisessa merkityksessä.
Kun näkee peilityynen sumuisen suojärven metsän keskellä, tuollainen näkymä ei ole vain kaunis, vaan se hivuttaa mieleen epämääräistä, hiukan hermostuttavaa ounastelua siitä, mitä lampi ehkä kätkee sisäänsä. ”Ilmestys” vie meidät tuollaisen veden ääreen. Lammessa on jotain tai jokin. Jotain enemmän kuin minkä Jacques Cousteaun vedenalainen kamera paljastaisi. Tuollainen lampi on juuri sellainen paikka, jossa henget liikkuvat, jos ne missään ylipäänsä liikkuvat. Ne liikkuvat kuten ajatukset joskus, singahdellen määräämättömästi sinne tänne. Kuten ajatukset joskus, ne ovat kutsuvia; harhailevia kunnes löytävät uomansa, valmiina vastaamaan kutsuun. Vesi alkaa värähdellä, tuntuu kuin jokin kuiskuttelisi ympäriinsä. Sitten jotain tapahtuu, mutta mitä? Kuin teatterin verhot avautuisivat synnyttämättä täyttä varmuutta, mitä näyttämöllä tapahtuu; ehkei tapahdu mitään, mutta odotukset estävät tämän mahdollisuuden tunnustamisen.
Psykedeelisillä elementeillä pelaava kappale pyrkii kaikessa yksinkertaisuudessaan ennen muuta kuljettamaan ja viemään kuuntelijan mukanaan, kenet lynchmäisiin tunnelmiin, kenet liskojen yöhön, kenet minnekin. Sikäli kuin ”Ilmestys” tässä onnistuu, se onnistuu siinä varsin yksinkertaisin rakenteellisin elementein: kappaleessa vuorottelevat kahden perussoinnun varaan rakentuvat instrumentaaliosat ja pitkälti kaksiäänisinä arpeggioina etenevät säkeistöt. Kappaleessa on kuitenkin useita kerrostumia, jotka muodostavat vaivihkaisen äänimaton, jonka ensimmäinen kude on kappaleen aloittava ja sen läpi kulkeva borduna. -HL, Kaarinassa 29.11.2018
49 & 61
Astia-levyn viides ja toiseksi pisin kappale maalaa kuvan populaarikulttuurin ikonisesta tapauksesta, siitä kun ajelehtiva mies saapuu tienristeykseen ja kohtaa paholaisen, joka vastineeksi miehen sielusta opettaa miehen soittamaan kitaraa tavalla, johon tuskin muu kuin itse piru pystyy. Tuolle miehelle sopisi toinenkin nimi, samaa tarinaa on useita eri versioita, mutta kyllä hän ennen muuta on blues-legenda Robert Leroy Johnson (1911–1938; yksi 27-kerholaisista siis). Ennen kohtaamistaan pirun kanssa siinä kohtaa Missisippiä, jossa tiet numero 49 ja 61 risteävät, Bob oli tiettävästi varsin huono kitaristi. Muutoksen kerrotaan olleen kerrassaan ällistyttävä.
Mitä bluesin soittamiseen tulee, faustinen kauppa kannatti. Elämänsä demoneja se ei kuitenkaan vienyt pois; saati sitä, ettei pirun riivaamalle lopulta mikään riitä. Tästä traagisuudesta kertoo hienolla tavalla sarjakuvataideteos Love in Vain. Robert Johnson ja paholainen tienristeyksessä (Like 2015). ”49 & 61” saikin alkunsa aika lailla heti luettuani tämän J. M. Dupontin kirjoittaman ja Mezzon kuvittaman erinomaisen kirjan, jos kohta tienristeysepisodi on kirjassa vain yksi pieni ja nopeasti ohimenevä kohta. Onko se lopulta edes keskeinen, tiedä häntä. Ehkä näköalattomassa kynttilän kahdesta päästä polttamisessa, jatkuvassa ryyppäämisessä ja rälläämisessä on saatanaa riittämiin, kupasta puhumattakaan. Vangitseva kohtaus se kuitenkin on. ”49 & 61” on siitä pysäytyskuva, vaikkei se sarjakuvan kuutta ruutua orjallisesti seuraakaan.
Love in Vainin (jonka nimi tulee tietysti Robert Johnsonin samannimisestä kappaleesta) lopussa maalataan Johnsonista kuvaa uraauurtajana, jonka valamalta perustalta ammensi sittemmin muun muassa muuan Clapton. Kahden viimeisen ruudun viittaus Rollari-klassikkoon ”Sympathy for the Devil” onnistuu mielestäni erityisen hyvin jättämään suosiosta nauttivan paholaisen perimmäisestä olemuksesta ja tarkoitusperistä kaksinaisen vaikutelman. Tästä Robert Johnsoninkin tuotannossa näyttäisi toisinaan olevan kyse. Omalla tavallaan ”49 & 61” jatkaa samaa perinnettä. Emmekä ihan sattumalta tuota ”Myötätuntoakaan” ottaneet kokeeksi ohjelmistoon viime kesänä.
Tietääkseni edellä mainittua sarjakuvakirjaa on tätä kirjoitettaessa vielä joitakin kappaleita jäljellä. Jos et ole sitä vielä lukenut ja kiinnostus heräsi, tilaa tai käy ostamassa omasi vaikka Turun Sarjakuvakaupasta, Humalistonkatu 8. Juuri tämän osoitteen mainitseminen ei toimita tässä pelkän mainoksen virkaa: kyseinen osoite on sattumoisin sekä kadunnimen että numeron osalta tismalleen sama kuin allekirjoittaneen taannoinen kotiosoite, jossa ”49 & 61”:n läpikulkeva riffi syntyi aikoja sitten päätyäkseen nyt vihdoin hiukan jatkojalostettuna levylle asti.
”49 & 61” on Astialta henkilökohtainen suosikkini, niin hieno autiomaa-blues siitä tuli. Kappaleesta pitää erikseen mainita poikkeuksellinen soittokokoonpano. Koskettimiin saimme ammattilaisen, Ville Mäkimattilan, joka soittaa myös ”Uskolla”. Kertosäkeessä laulaa Petra Peltonen, joka laulaa myös levyillä Johannes Faustus (2013) ja W (2015). Äänitykset aloitettiin sähköbassolla, mutta kappaleen tunnelma huusi kontrabassoa, jonka varteen tarttui Sauli. Antti sai sudit eli vispilät käteen – niiden pois paiskaamisen voi kuulla kappaleen lopussa, mistä voi päätellä, että hän saattaa suosia kapuloita. Kitaraosuudet menivät suurin piirtein puoliksi. Entä ne pienet ujellukset ja vingahdukset siellä täällä? Ne Sauli soitti ruuvimeisselillä.
Huomaatteko muuten, miten paljon paremmin soitan tällä levyllä? ”49 & 61”:n soolosta varsinkin olen ylpeä. Se tuli helposti, tuosta vain, mutta tuliko se ihan halvalla? No niin, enemmän totta puhuen: Kappaleen demoversiolle soitin aivan toisenlaisen kitarasoolon. Siinä oli paljon ”pinch harmonicseja”, bendattuja ja bendaamattomia (hiukan à la Roy Buchanan, ehkä). Levylle oli tarkoitus soittaa sama soolo, vain harkitummin ja tarkemmin. Kävi kuitenkin niin, että kitarasoolo jäi viimeisenä äänitettäväksi. Siinä vaiheessa Ville oli ehtinyt soittaa kappaleeseen urkusoolon. ”Jättäkää pois, jos haluatte”, hän taisi lisätä. Emme tietenkään jättäneet, hienoa sooloa. Alun perin hahmottelemani kitarasoolo ei vain nyt alkuunkaan sopinut yhteen urkuraidan kanssa. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi siis soittaa uusi. Ihan ensimmäisellä otolla en onnistunut, en todellakaan. Kitaraakin piti välillä vaihtaa. Kuitenkin ennen pitkää, erilaisten kikkailujen karsiutuessa pois otto otolta ”49 & 61”:ssä oli konstailematon kitarasoolo, joka mielestäni yltää vuoropuheluun Villen urkusoolon kanssa ja sopii kappaleen hitaan kohtalokkaaseen tunnelmaan täydellisesti. -HL, Turussa 11.12.2018
Marionetti
Joku tai jokinhan niitä naruja pitelee. Tämän ymmärtämiseksi ei tarvitse asettua Napoleonin armeijan rivisotilaan tai parantumattoman addiktin asemaan. Ei kenenkään elämä ole omissa käsissä, ei ainakaan täysin. Voi olla houkuttelevaa ajatella toisin, mutta sellainen ajattelutapa osoittaa lähinnä itsepetokselta haiskahtavaa rimpuilua vääjäämättömyyksien kahleissa tai sokeaa itsevarmuutta, joka on pienessä onnettomassa hetkessä poljettu maanrakoon. Jotkut puolestaan ajattelevat, ettei ihminen ole lainkaan vapaa – että tahdonvapaus on pelkkä illuusio.
Joku tai jokinhan niitä naruja pitelee. Tämän ymmärtämiseksi ei tarvitse asettua Napoleonin armeijan rivisotilaan tai parantumattoman addiktin asemaan. Ei kenenkään elämä ole omissa käsissä, ei ainakaan täysin. Voi olla houkuttelevaa ajatella toisin, mutta sellainen ajattelutapa osoittaa lähinnä itsepetokselta haiskahtavaa rimpuilua vääjäämättömyyksien kahleissa tai sokeaa itsevarmuutta, joka on pienessä onnettomassa hetkessä poljettu maanrakoon. Jotkut puolestaan ajattelevat, ettei ihminen ole lainkaan vapaa – että tahdonvapaus on pelkkä illuusio.
Ehkei asiainlaita kuitenkaan ole mustavalkoisen joko-tai. (Illuusioajattelussa on sitä paitsi paradoksaalisuuden kaikua, muttei mennä nyt siihen.) Ehkä olemme toisinaan täysin vapaita – vaikka minä nyt kun päätän kirjoittaa seuraavaksi tähän juttuun sopimattoman kirjaimen Ö. Joskus emme tietysti ole ollenkaan vapaita tekemään niin kuin haluaisimme. Joskus emme kerta kaikkiaan pysty toimimaan toisin. Toisinaan voi tuntua siltä kuin jokin olisi ottanut meistä vallan. Ehkä teemme jotain aivan kuin emme tekisi sitä omana itsenämme. ”Kuka minä oikeastaan olen?” lienee silloin asiallinen kysymys. Being John Malkovich on tämänkaltaisesta asetelmasta ratkiriemukkaan äärimmäinen kuvaus.
”Marionettia” voi lähestyä siitä kysymyksestä, olemmeko lopulta sätkynukkeja jokainen. Näin tulkittuna se on sukua W-levyn päättävälle ”Kaleeriorjalle”. Toisaalta ”Marionetti” kääntää edellä kuvatun asetelman nurin niskoin: Entä kun jokin ylhäältä ohjattu, mekaaninen esine muuttuu olennon kaltaiseksi? Onko sillä sittenkin oma mieli? Katsooko se minua? Mistä elämänpilkahdus sen silmissä on peräisin, ihanko siitä itsestään? Tuollaisen olennon vapaana toimijana näkemisessä on jotakin häiritsevää, ellei suorastaan pelottavaa. Ehkä siitä itsestäänkin tuntuu siltä: ”Tietää, ettei pidä haluta / Kannattelevaa kättä kaluta / Sitä jolla langat on / Ote vastaan panematon.” Totta kai ”Marionetti” on myös ylistyslaulu sille taikuudelle, johon nukketeatteri parhaimmillaan yltää!
Musiikillisesti ”Marionetti” on yhden riffin, tauottelun ja yksinkertaisen kertosäkeen varaan rakentuva kappale, joka on sanoja lukuun ottamatta Mikan käsialaa, jos kohta levylle päätynyt versio on koko bändin näköisekseen mukauttama. Leikkauspöydälläkin ”Marionettia” käytettiin: alun perin kappaleessa oli pidempi, kahden kitarasoolon väliosa ja riffittelyjaksoja oli huomattavasti enemmän, mutta nämä editoitiin miksausvaiheessa pois, ja nyt ”Marionetti” on levyllä juuri niin tiivis paketti kuin pitääkin. Pohdittiinpa kappaleen syrjään jättämistäkin jossain vaiheessa, kunnes Saulin hiukan setzermäinen soitto (oikea kanava) herätti marionetin täräyttäen henkiin. Ja mikä kitarasoolo! -HL, Kaarinassa 13.12.2018
Paimen
”Paimenen” protagonisti on jonkinlainen vapahtaja, joka kulkee paikasta toiseen varmana omasta jumalallisesta tehtävästään. Hän tuo mukanaan armon, rankaisun, milloin minkäkin; säilyttää, tappaa, tuhoaa, kaitsee. Lännenelokuvistakin tuttua kuvastoa. Siksi Saulin soittama länkkärikitara kertakaikkisesti täydellistää tämän raamatullista symboliikkaa tihkuvan kappaleen. Isolla rahalla ”Paimenesta” saisi hienon musiikkivideon tai paremminkin minielokuvan. Olisi kaktukset, kalkkarot, hevoset ja kaikki. Sen voisi kuvata jossain Kalifornian ja Arizonan liepeillä.
Loppuhäivytys eli fadeout on huonoimmillaan halpa keino päättää kertosäettä hokeva kappale, jolle ei ole keksitty mieleenpainuvaa lopetusta. Toisaalta loppuhäivytys on oiva keino kuvittaa äänellisesti kohtaus, joka jatkuu kappaleen loputtuakin, kuten ”Paimenessa” ratsastajahahmon kulkeminen aamunkoittoon, kauas pois, teille tuntemattomiin, koskaan palaamatta. Sitä paitsi kyllä levylliselle aina yksi fadeout mahtuu. Tämä oli mottomme kappaletta miksatessa; ehkä osin siksi, että ”Paimenen” levylle päätymätön, kertosäkeen sointukiertoa toistava instrumentaalilopettelu kesti monta minuuttia ja alkoi vaikuttaa liian pitkältä suhteessa kappaleen vaihtelevaan alkupuoleen.
”Paimen” alkoi toisaalta kaivata hiukan soljuvampaa otetta, kun sen paikka Astialla alkoi hahmottua paljon tauottelua sisältävien”49 & 61”:n ja ”Marionetin” perässä. Tuollaiseksi tauot yhteen sitovaksi elementiksi äänitin muutoin valmiin kappaleen päälle yksinkertaisille molli- ja duurisoinnuille rakentuvan akustisen kitarasäestyksen. Soittimen virkaa hoiti teini-ikäisenä hankkimani teräskielinen Landola, joka kotiviininhuuruisina jamitteluiltoina sai liikanimen Lady Landola, vähän B. B. Kingin Lucillen tapaan.
Myin Lady Landolan pois viime kesänä. Esittelin ostajalle kitaran erinomaisuutta Länsikeskuksen Citymarketin pihalla. Se on raskas soittaa, mutta siinä on loistava soundi. Saman Pietarsaaressa valmistetun vanerikoppaisen kitaran ääni on taltioitunut paitsi ”Paimenelle,” monelle muulle Johannes Faustuksen kappaleelle: sitä käytettiin niin Astian, W:n kuin debyyttilevynkin äänityksissä. Runollisena hetkenä kitaran voi nähdä soihtuna, joka vie musiikin sanomaa eteenpäin uusissa ja nuoremmissa käsissä nyt kun en enää itse sitä tarvitse. Ehkä siihen on ajan patinan lisäksi tarttunut jokin taika. Näin ainakin joku saattaisi uskoa, jos Johannes Faustus olisi saavuttanut kaikesta elämää suurempaa tekevän klassikkoaseman. Palanen henkilöhistoriaani lähti joka tapauksessa kitaran matkaan, mihin ikinä se sitten päätyykin. -HL, Turussa 19.12.2018
Johannes Faustuksen uusi astia
Johann Wolfgang von Goethen Faust, tragedia kahdessa osassa (1808 ja 1832), on maailmankirjallisuuden ilmeinen klassikko. Samaan tarinaperheeseen kuuluu paljon muutakin: tarina Faustista ja sielunkaupasta paholaisen kanssa eivät suinkaan ole Goethen keksintö. Tarina itsessään oli jo Goethen aikana ikivanha, ja Johann Faust -nimisen hahmon tiedetään todellakin eläneen 1400- ja 1500-luvuilla. Hän oli jotakin tai kaikkea näistä: alkemisti, astrologi, taikuri, puoskari. Johannes Faustus eli ”onnekas” on nimen latinankielinen muoto. Ei ole selvää, missä määrin legenda pohjautuu juuri tämän Johanneksen elämään ja tekoihin – tai pohjautuuko se vain hänen elämäänsä ja tekoihinsa: oliko ehkä muitakin Faustuksia tai muuten vain vastaavia kummallisia tapauksia. Legendan kannalta tuollaisilla seikoilla ei tietysti ole mitään merkitystä, koska legendat elävät omaa elämäänsä.
Johannes Faustuksen tuotannossa ammennetaan arvattavasti samasta lähteestä. Sanottu koskee varsinkin debyytiltä alkanutta kolmen kappaleen sarjaa, joka kulkee läpi jokaisen Johannes Faustus -albumin. Tuon trilogian trilogian sisällä ensimmäinen osa oli ”Johannes Faustus”, joka on paitsi yhtyeen ja ensilevyn nimikappale, eräänlainen peruskivi, jonka varaan Johannes Faustus -nimisen musiikkiprojektin alku pitkälti rakentui. Epäilemättä yhtyeen nimikkokappale nousee ja erottuu progahtavuudellaan muiden ensilevyn kappaleiden joukosta monin tavoin. Kestokin on melkoinen muihin verrattuna.
Siinä missä suurteokseksikin kutsuttu (desibeli.net 13.8.2013) ”Johannes Faustus” kuvaa kaiken (mukaan lukien järjellisyyden) ylittävää demonista vimmaa, W-albumilla julkaistu trilogian toinen osa, ”Välinäytös: Johannekset Faustus, Kepler, Kastaja” kuvaa Johannes Faustusta lepotilassa, pysähtyneenä kuuluisien kaimojensa pariin. Faustiselle hengelle on kuitenkin ominaista, että se lepää vain herätäkseen. Ylösnousemus tapahtuu Astia-levyn proge-eepokseksi kutsutussa (TS 14.10.2018), trilogian päättävässä kappaleessa ”Johannes Faustuksen uusi astia”. Malja kuohuu taas yli: jos ei muu auta, niin Faustus rakentaa itsensä uudelleen, mikään ei häntä pidättele, maailmanäärikään ei ole este, täältä tullaan!
Pääinnoitus Johannes Faustuksen ”trilogiaan trilogian sisällä” on ilman muuta tullut Goethen Faustista. (Vaihteleva runomittakin saattaa tulla osittain sieltäpäin, joskaan tämä ei ole ollut tietoista.) Toisaalta aivan kuten Goethenkin Faust, kolmen Faustus -kappaleen kertoma tarina ammentaa monesta samaan tarinaperheeseen kuuluvasta teoksesta olematta silti mukaelma mistään tietystä Faustista, Faustuksesta tai muusta vastaavasta. Erityisesti se ei ole kertomus sielusta, sen kadottamisesta ja mahdollisesta takaisin saamisesta. Enemmänkin kyse on kertomuksesta ihmisen tilasta (tai ainakin tietynlaisen ihmisen tilasta) ja häntä eteenpäin ajavasta, saavutuksia penäävästä voimasta. Aina on saatava lisää, tiedettävä enemmän, menestyttävä paremmin, päästävä pidemmälle ja niin edelleen. Epäilys omasta riittämättömyydestä tai huoli siitä, että kaiken muun ylittävä vimmainen pyrintö on kalteva pinta helvettiin, on faustiselle sielulle korkeintaan hidaste. Tuollaisessa eteenpäin ajavassa voimassa on sekä hyvät että varjopuolensa. Parhaimmillaan se on elinvoiman ja määrätietoisuuden tiivistymä. Pahimmillaan saatanakin saattaa jäädä toiseksi.
Musiikillisesti ”Johannes Faustuksen uusi astia” on yhtä aikaa hyvin yksinkertainen ja hivenen monimutkainen. Tässä suhteessa se noudattaa kaavaa, joka näyttää toistuvan varsinkin 1970-luvun niin sanotussa progressiivisessa musiikissa aika usein. Itsetarkoituksellisesta monimutkaisuuden kaapuun laittamisesta ei kuitenkaan kappaleessa ole kyse: ensi sijaisesti tässäkin mennään tarinan ja sen polveilukohtien ehdoilla. Samasta syystä tyylilajit muuttuvat, kun kukin tarinan kohta vaatii omanlaisensa musiikillisen kuvituksen. Soittajan näkökulmasta oli tietysti myös yksinkertaisesti hauska lähteä työstämään erilaisia juttuja aina väliosan hiukan flamenco-tyylisestä ilmaisusta akustisella kitaralla syntetisaattorilla simuloidun huilu-duon kautta melko klassiseen voimasointuiluun. Se toki tiedettiin jo etukäteen, että live-tilanteeseen kappale tuo omat haasteensa, mutta ihan kunnialla siitä taidettiin selvitä ensiesityksessä 8.12.2018.
Allekirjoittaneelle Johannes Faustus -albumitrilogian sisällä kulkevan biisitrilogian loppuun saattaminen on ollut Johannes Faustus -nimistä musiikkiprojektia eteenpäin ajava voima sen ensiaskeleista lähtien. Siinä mielessä nyt jos koskaan seistään tienristeyksessä. Päämäärää vailla takki tyhjänä seisomisesta ei kuitenkaan ole kyse, vaan siitä, että ”Uuden astian” myötä Johannes Faustus -nimisen hahmon ympärille rakennettu tarina on kuljettu loppuun. Johannes seisoo nyt maailman laidalla. Sitä pidemmälle en aio häntä saattaa. Johannes Faustus -niminen orkesteri ei tokikaan tähän kuole vaan lepää vuodenvaihteen ja suuntaa sitten katseensa tulevaan. -HL, Kaarinassa 27.12.2018
Tähdet
Erään maineikkaan preussilaisen ajattelijan hautakiveen on kirjoitettu hänen omat sanansa: ”Kaksi asiaa täyttää mieleni yhä uudella ja kasvavalla ihailulla, mitä useammin ja mitä herkeämättömämmin niitä ajattelen: tähtitaivas yläpuolellani ja moraalilaki sisälläni.” Nämä kuuluisat sanat tavoittavat osuvasti, kuinka tähtitaivaassa on jotakin kerrassaan ihmeellistä, vangitsevaa ja kutsuvaa. Pienet valopisteet johdattelevat meidät kysymään paikkaamme valtavassa maailmankaikkeudessa.
Pari sataa vuotta myöhemmin Badding katsoo tähtiin ja laulaa kaihoisasti ”luoksenne tahtoisin pois … silloin mun helpompi ois … enkö jo tulla mä saa … ikuisuuksiin ajan taa”. Kyseinen kappale on tietysti samannimisellä albumilla 1983 julkaistu ”Tähdet, tähdet”. Suuri hitti hienolla, hiukan masentavalla tekstillä, jossa tähdet näyttäytyvät lohduttoman ihmisen viimeisenä pakopaikkana. Pahaenteisyyttäkin kappaleessa voi nähdä, jos sen henkilöi laulun kirjoittajan aikaisin päättyneeseen elämään muutama vuotta myöhemmin.
”Tähdet” on jossain määrin velkaa Baddingin kuululle kappaleelle. Ihmisen pienuus maailmankaikkeuden autiuden rinnalla ja kaipuu muualle ovat molempien kantavia teemoja. ”Tähdet” ei kuitenkaan ammenna niinkään lohduttomuudesta kuin tiedonjaosta. Öistä tähtitaivasta kun katsoo, on vaikea välttyä tunteelta, että tuolta jostain kaikki on saanut alkunsa, olkoonkin tuo tunne sitten miten epämääräinen hyvänsä. Halun kysyä ja tietää se ainakin herättää. Ajatus siitä, että pääsisi näkemään, mitä kaikkea avaruus mahtaakaan salata meiltä, on erityisen kutkuttava.
Ehkä emme koskaan saa lopullisia vastauksia, ehkä intergalaksiset matkat ovat kertakaikkisen mahdottomia taittaa. (Määränpää saattaa sitä paitsi siirtyä askel askeleelta kauemmaksi; tähän viittaa ”Tähdissä” meri, joka muinaisesta matkaajasta saattoi tuntua suunnattomalta tuntemattomalta, jota pitkin kulkeminen lopulta paljastaa kaiken mitä maailmassa on.) Riittävän määrätietoinen pyrkimys kuitenkin jättää tuollaiset mahdollisuudet huomioimatta. Vain yrittämällä se selviää, jos on selvitäkseen. Kuinkas se menikään: Pidemmälle! Korkeammalle!
Turhankin hapokkaaksi kutsuttu (Aamuset 13.10.2018) ”Tähdet” julkaistiin ensin digi-singlenä toisena maistiaisena parisen kuukautta myöhemmin julkaistulta Astialta. ”Tuomiokirkon kellojen” ohella se on levyn selvimmin 70-luvun tyylisiä kappaleita. Syntetisaattorisoolo saattaa yllättää ensi kuulemalta. Oli ihan pakko.-HL, Helsingissä 3.1.2019
Troija
Astia-levyä käsittelevä blogimme on päättymässä: aiheena tänään albumin viimeinen kappale eli ”Troija”. Samanniminen kaupunki on tietysti tuttu tarunhohtoisesta muinaisesta Kreikasta, monista kirjoista ja elokuvista. Iliuminakin tunnettu paikka oli paitsi kuuluisa sotanäyttämö, maailman kauneimpana pidetyn naisen, Troijan Helenan, asuinpaikka. Jossakin tarinassa Helena ryöstettiin kaupunkiin; Troija ei ollut hänelle niinkään koti vaan vankila. Joka tapauksessa seuraukset olivat sotaisat.
”Troija” ei kirjaimellisesti kerro tuota samaa vanhaa tarinaa tai viittaa sen johonkin tiettyyn muotoon. Kappale ei kerro niinkään Helenasta, joka oli jumalten sukua, vaan ihan inhimillisestä naiskauneudesta. Siitä, miten se saattaa yltää tekoihin ja tekemättömyyksiin, jotka ylittävät kaikki järkevyyden rajat. Siitä, miten tavoittamattomissa olevan – laulussa korkealla muurilla istuvan, ehkä hymyillen ja silmät vilkkuen alas katsovan Troijan tyttären – tavoittelu on eteenpäin ajavan voiman lähde. Oveluuttakin tavoittelu saattaa vaatia, itsensä ylittämistä – tavallaan maailman valloitusta. Tässä mielessä ”Troija” on allegoria siitä, miten intohimo heijastuu ympäröivään maailmaan. Siitäkin se ohimennen kertoo, ettei todellinen kauneus ole vertailtavissa. Voi sitä tietysti kuunnella ihan rakkauslaulunakin.
”Troija” on rumpalimme Antin taidonnäyte, johon allekirjoittaneen täytyi vain laittaa sanat ja laulu paikoilleen. Antti on paitsi säveltänyt kappaleen, soittaa sillä kaikki soittimet. Sähkökitaran ja -pianon hän äänitti kotonaan. Ne oli ensin tarkoitettu vain demoversioon, mutta kelpasivat sitten mainiosti lopulliseenkin. Antti äänitti ne lainaamalleni Korg D888 -kovalevyraiturille, jonka myin äänityssessioiden jälkeen pois. Samaiselle laitteelle taltioitiin aikanaan lähes kokonaan Johannes Faustuksen debyytti. Muilta osin Astia onkin sitten äänitetty varsin toisenlaisella laitteistolla, niin myös ”Troijan” nylonkielinen akustinen kitara, rummut ja basso sekä laulu. Keskimäärin äänitykset sujuivat varsin rattoisissa merkeissä. Mainitun nylonkielisen, myös klassisena kitarana tunnetun soittimen äänittämisen kohdalla voisi kyllä käyttää jotain muutakin sanaa.
”Troija” on mitä sopivin päätös Astialle. Se nytkäyttää tunnelman toisaalle ja mahdollisesti jättää kuulijan odottavaan tilaan, ikään kuin levy päättyisi tai ei päättyisi sittenkään. Astia-blogi joka tapauksessa päättyy tähän: levyllä on kymmenen biisiä, niinpä näitä blogikirjoituksiakin on kymmenen. Toivottavasti olette viihtyneet niiden parissa ja viihdytte jatkossakin Johannes Faustuksen tuotannon parissa, olemassaolevan ja tulevan. -HL, Kaarinassa 11.1.2019
Comments
Post a Comment